Monialaisuus on kaikkien huulilla – mutta miten se toteutuu käytännössä?
- 16.12.2025
- 4 min käytetty lukemiseen
Monialaisuudesta puhutaan juuri nyt kaikkialla. Monialainen, monitoimijainen, poikkihallinnollinen ja verkostoyhteistyö esiintyvät toistuvasti strategioissa, ohjelmissa ja poliittisissa puheissa, ja niihin liitetään vahva lupaus paremmista palveluista ja vaikuttavammista ratkaisuista. Usean organisaation tai hallinnonalan välinen yhteistyö näyttäytyy aikamme taikasanana – keinona vastata monimutkaisiin yhteiskunnallisiin haasteisiin, kuten pitkäaikaistyöttömyyteen sekä mielenterveys- ja päihdeongelmiin.
Organisaatiot ja erityisesti julkiset palvelut ovat parhaillaan siirtymässä organisaatiolähtöisistä rakenteista kohti hallinnon- ja ihmisten välisiä rajoja ylittävää yhteistyötä, mutta siirtymä ei ole suora eikä ongelmaton. Arjessa monialaisuus tuntuu usein jäävän puheen tasolle eikä palvelujen todellisuus vielä vastaa monialaisen yhteistyön ihannetta. Tässä blogikirjoituksessa käsittelen väitöstutkimukseni paljastamaa yllättävää ja paradoksaaliseltakin tuntuvaa havaintoa – monialaisen yhteistyön kehittämistä voi hidastaa se, että siitä puhutaan niin paljon.
Miksi hyvä puhe ei vielä rakenna toimivia palveluja?
Suomessa julkinen keskustelu monialaisesta yhteistyöstä on ollut viime vuodet runsasta ja pääasiassa myönteistä. Runsas myönteinen puhe monialaisesta yhteistyöstä ei toki olisi ongelma, jos myös yhteistyörakenteiden kehitys etenisi yhtä myönteisesti. Hyvä tai toimiva monialainen yhteistyö, joka vaatii onnistuakseen sekä hallinnollista että organisaatiotasoista muutosta, onkin täysin eri asia kuin organisoitumaton monialainen yhteistyö.
Kansainvälisessä kirjallisuudessa on tehty ero toimivan ja huonosti toteutettavan monialaisen yhteistyön välille (poor interprofessional collaboration), ja sen on todettu olevan jopa vahingollisempaa kuin yhteistyön puuttuminen kokonaan.
Paradoksi: miksi runsas puhe hidastaa kehittämistä
Toimivien yhteistyömallien kehittäminen vaatii nimenomaan toimivan monialaisen yhteistyön käsitteen tarkastelua ja sen syvällistä ymmärtämistä: mistä se koostuu, mitä se on verrattuna tavanomaiseen organisaatioiden väliseen yhteistyöhön ja millainen tämänhetkinen yhteistyökäytänteiden tilanne Suomessa ja maailmalla on. On tarkasteltava yhteistyön rakenteita, niiden alueellisia eroja, organisaatioiden yhteistyöhön sitoutumisen mahdollistavia resursseja sekä johdon välistä monialaista yhteistyötä. Tätä kaikkea voi lähestyä samanaikaisesti kahdesta näkökulmasta, jotka täydentävät toisiaan: puheen ja käytännön tekojen tasolla. Tutkimuksessa puhutaan kielellisistä ja ei-kielellisistä käytänteistä eli siitä, miten organisaatiot jatkuvasti rakentavat uudenlaista todellisuutta ja organisoivat toimintaansa sosiaalisesti. Tästä muutoksesta kertovat sekä puhe että konkreettiset rakenteet.
Käsitteiden viidakko ja kehittämisen hajaantuminen
Keskustelusta käytänteisiin siirtyminen on kuitenkin hidasta. Yksi syy voi olla, että pelkästään suomeksi viittaamme eri organisaatioiden tai hallinnonalojen väliseen yhteistyöhön kymmenillä eri termeillä: moniammatillinen, monialainen, monitoimijainen, poikkihallinnollinen, monihallinnollinen, viranomaisten välinen, tieteidenvälinen, verkostoyhteistyö.
Eri termeillä on omat painotuksensa ja paikkansa, mutta mitä useammalla termillä usean eri organisaation väliseen, yhteiskunnallisia ongelmia ratkaisemaan pyrkivään yhteistyöhön viitataan, sitä kompleksisemmaksi ja lähes mahdottomaksi ymmärtää ilmiö sekä hallita ja omaksua kehittämiseen tarvittavaa informaatiota tulee. Kun mukaan otetaan englanninkieliset termit, urakka on valtava. Näin runsas terminologia voi myös johtaa siihen, että tutkimus ja kehittäminen tapahtuu hajallaan eri tieteenaloilla eikä siksi siirry käytäntöön.
Käytännön ja toteutuksen välinen kuilu
Pelkkä terminologian runsaus ei yksinään selitä sitä, miksi myönteinen puhe monialaisuudesta ei ole siirtynyt toimiviksi rakenteiksi. Ihmisen toiminnan ja organisaatiorakenteiden muuttumisen kannalta kaksi asiaa nimittäin ovat yhtä tärkeitä: puhe ja teot. Usein ne kietoutuvatkin saumattomasti yhteen, mutta joskus käytänteiden kehittäminen jää muutoksesta puhumisen jalkoihin.
Organisaatiomuutoksen tutkimuksessa onkin tunnistettu vaaraksi se, että jos jokin uudistus otetaan käyttöön ensin vahvasti puheen tasolla, miettimättä mistä ilmiössä on käsitetasolla kyse ja miten se siirretään käytäntöön, tämä hyvää tarkoittava runsas puhe voi itse asiassa hankaloittaa uudistusten siirtämistä tavoitteen tasolta toimintaan myöhemmin. Työyhteisöön ikään kuin syntyy harhakäsitys siitä, että ”toimimme jo yhteistyössä, koska puhumme yhteistyöstä niin paljon”. Tällöin puheen ja todellisuuden, käsitteen ja käytäntöjen välille jää hankalasti purettava kuilu, jota kutsutaan fantasiapuheeksi.
Fantasiapuhe näkyy yhteiskunnallisella tasolla esimerkiksi siinä, että monialaista yhteistyötä pidetään lähtökohtaisesti kyseenalaistamattomana ideaalina yhteiskunnallisessa keskustelussa ja sen edistämistä tutkitaan runsaasti. Hallinnon tutkija Jonathan Davies on muotoillut asian niin, että tutkimuksessa vallitsee normatiivinen ennakkokäsitys verkostojen eduksi, mikä puolestaan on johtanut siihen, että etsitään käytännön ratkaisuja käytännön ongelmiin ennen kuin on tutkittu, mistä ilmiöissä on todellisuudessa kyse. Tällöin voi olla, että monialaiseksi kutsutaan myös yhteistyötä, joka ei välttämättä todellisuudessa ole monialaisen yhteistyön peruskriteerit täyttävää. Organisaatiotasolla fantasiapuhe voi näkyä siten, että työntekijät kertovat tekevänsä yhteistyötä paljon, usein, ja päivittäin, mutta eivät osaa sanoa, mitä tuo yhteistyö oikeastaan on.
On aika täsmentää, mitä tarkoitamme toimivalla monialaisuudella
Monialaisuus nähdään aikamme ratkaisuna, ja sen kehittäminen on perustellusti noussut keskeiseksi tavoitteeksi niin yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin julkisten palvelujen johtamisessa. Usein ajatellaan, että mitä enemmän monialaisesta yhteistyöstä puhutaan, sitä helpommin ja nopeammin se myös toteutuu käytännössä. Systeemisen muutoksen näkökulmasta tämä oletus on kuitenkin ongelmallinen. Muutoksen kannalta ei ole yhdentekevää, miten, millä käsitteillä ja missä vaiheessa aiottua uudistusta asioista puhutaan. Runsas ja myönteinen puhe voi parhaimmillaan tukea kehittämistä, mutta pahimmillaan se voi myös luoda harhan jo toteutuneesta muutoksesta ja hidastaa siirtymää kohti toimivia yhteistyörakenteita.
Juuri tästä syystä monialaisen yhteistyön kehittämisessä on nyt ratkaiseva hetki siirtää huomio ihanteista käytäntöihin. Tämä edellyttää paitsi rakenteellisia ja organisatorisia uudistuksia, myös ilmiön käsitteellistä selkeyttämistä: mitä hyvä ja toimiva monialainen yhteistyö konkreettisesti tarkoittaa, miten se eroaa tavanomaisesta organisaatioiden välisestä yhteistyöstä ja millaisia toimintatapoja ja johtamiskäytäntöjä se vaatii tuekseen. Ilman tätä täsmennystä riskinä on, että yhteistyö kyllä nimetään monialaiseksi, mutta sen perusedellytykset eivät toteudu arjessa.
Monialaisen yhteistyön keskeinen kehityshaaste ei siten ole sen tärkeyden perusteleminen, vaan sen siirtäminen puheesta toiminnaksi. Tämä koskee yhtä lailla yhteiskunnallista keskustelua, tutkimusta kuin julkisten organisaatioiden johtamista: tarvitaan vähemmän yleisluontoista monialaisuudesta puhumista ja enemmän konkreettista, yhteistä ymmärrystä rakentavaa keskustelua siitä, millaiset rakenteet, käytännöt ja johtamisen muodot aidosti edistävät yhteistyötä ja mahdollistavat sen onnistumisen.
Taru Lilja
Väitöskirjatutkija
Jyväskylän Yliopisto
Taru Lilja on työ- ja organisaatiopsykologian väitöskirjatutkija ja tutkinut nuorten ohjaus- ja neuvontapalveluja sekä pitkäaikaistyöttömien työllistymistä. Vuosina 2018–2021 Lilja toimi ohjausalan hankkeissa, joissa kehitettiin valtakunnallisesti monialaista yhteistyötä. Julkisen sektorin, järjestöjen ja yksityisten yritysten välinen monialainen yhteistyö on keskeinen keino, jolla ratkotaan työllistymisen ja hyvinvoinnin haasteita Suomessa.
Taru Lilja on kouluttanut ja valmentanut työyhteisöjä vuodesta 2021 lähtien erityisesti yhteistyön, vuorovaikutuksen ja organisaatiokehittämisen teemoissa. Tutkimus- ja opetustyössä korostuvat kielellinen näkökulma organisaatioiden sosiaaliseen muutokseen. Lilja toimii toisena puheenjohtajana Kuntoutuksen korkeakouluverkoston (Fire) väitöskirjatutkijoiden Hyvinvointijohtamisen ryhmässä, joka edistää väestön toimintavalmiuksien vahvistamiseen ja terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseen tähtäävää vaikuttavaa johtamista.
Työllistymisen edistämisen ekosysteemi (TEKO) -hanke kehittää sujuvampia työllistymispolkuja vaikeasti työllistyville. Ekosysteemin avulla edistämme alueellista yhteistyötä ympäri Suomea ja luomme pysyviä muutoksia, jotka vastaavat nykypäivän työelämän tarpeisiin.
TEKO-ekosysteemi vahvistaa organisaatioiden yhteistyötä eri toimijoiden välillä ja kehittää uusia toimintamalleja, jotka tukevat sekä ihmisten työkykyä että työnantajien valmiuksia ketterämpään työllistämiseen. Tarjoamme ilmaisia koulutuksia, tapahtumia, mahdollisuuksia yhteiskehittämiseen sekä tietoa rahoitusmahdollisuuksista Liittyminen ekosysteemiin on ilmaista.
TEKO-ekosysteemin toimintaa koordinoi TEKO-hanke. Hanke on käynnissä viidellä hyvinvointialueella eri puolella Suomea.
Yhteistyössä: Kuntoutussäätiö, Kukunori, Lapin ammattikorkeakoulu ja Valo-Valmennusyhdistys ry
Hankkeen kesto: 1.11.2024–31.10.2027
Hanketta toteutetaan Euroopan unionin osarahoituksella (ESR+).
